Mikä onkaan se yhteenkuuluvuuden tunne, joka joskus syntyy siitä hetkestä, kun ihmiset tapaavat toisensa? Joskus ei tarvita kuin yhteinen harrastus, yhteinen kokemus tai yhteinen ystävä, joka saa meidät tuntemaan entuudestaan tuntemattoman ihmisen hetkessä tutuksi.
Yhteenkuuluvuuden tunteeseen riittää myös yhteinen sukunimi tai tieto yhteisestä esi-isästä. Näin kävi, kun tapasimme tiistai-iltana Minneapolisissa asuvia kaukaisia sukulaisiamme yhteisellä illallisella. Heti ensi hetkestä alkaen juttu luisti niin, ettei kukaan malttanut istuutua, ruokaa ei saatu tilattua ja ateriat jäähtyvät lautasilla, kun keskityttiin tärkeämpiin asioihin.
Kysymykset ja vastaukset risteilivät, vaikkei yhteistä kieltä aina ollutkaan. Missä sinä asut? Millainen perhe sinulla on? Mitä ruokia teillä syödään? Millainen sää siellä on? Mitä kieliä te puhutte? Oletteko käyneet Suomessa? Oletteko täällä ensimmäistä kertaa? Heti alkumetreillä kaivettiin esiin puhelinten kääntäjät, kartat ja valokuva-arkistot. Tässä on minun kotini ja tässä perheeni. Täältä minä olen kotoisin ja täällä minä nyt asun. Tässä ovat ystäväni ja tältä näyttää kotimaani.
Tärkeimpiä ja vaikeimpia käännettäviä olivat kuitenkin tarinat elävästä elämästä: kertomukset siitä, kuka sukulainen oli muuttanut maasta toiseen, kenen kanssa oli menty naimisiin, kuka oli kenenenkin isovanhempi, täti, setä, serkku ja pikkuserkku ja miten kaukaiset sukulaiset olivat löytäneet toisensa.
Ja mitäpä olisi ilta ilman kalajuttuja! Voi hyvä tavaton sitä kalakuvien ja kielestä toiseen käännettyjen kalojen määrää, johon ilta päättyi!
ahven = perch
hauki = pike
kuha = walleye
lohi = salmon
taimen = trout
lahna = bream
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti